keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Henkilökohtaiset oppimisympäristöt (PLE/Personal learning environments)



Elämme individualistisuuden aikakautta. On siis luonnollista, että oppiminenkin tapahtuu oppijan ehdoilla ja opettajan rooli muuttuu moderneissa oppimisympäristöissä sivusta ohjaajan suuntaan. Luennolla tutustuimme Second life -virtuaalimaailmaan ja pohdimme sen hyödyntämistä opetuskäytössä. Pohdimme myös sosiaalisen median variaatioita erilaisilla alustoilla.

Second life -maailmaa katsellessa ei voi välttyä ajattelemasta tulevaisuuteen sijoittuvia science fiction -elokuvia tai ylipäätään visioilta digitaalisesta tulevaisuudesta, jossa teknologia näyttelee suurta roolia myös oppimisessa. Muistan nähneeni esimerkiksi erään kurssin yhteydessä Nokian tulevaisuuden vision, jossa nainen herää aurinkoiseen päivään ja asettuu pihanurmikollensa teknisten silmälasien kanssa. Laitteella hän pystyy hoitamaan yhteydenpitonsa (ja miksei opiskelunsakin) poistumatta kotoaan. Tulevaisuus näyttää mutkattomalta ja vaivattomalta teknologian ansiosta – ainakin jos uskomme tämän teknologiajätin sanomaa.

Vai onko sittenkään näin? Entäs jos kyseessä on noidan kehä: teknologian tuomaa helpotusta kompensoidaan jatkuvasti kovenevilla vaatimuksilla? Ahdistetaanko oppilaat ottamaan vastuuta omasta oppimisestaan liian suuressa määrin ja miten oppilas pystyy varmistumaan, että on oppinut tarpeelliset asiat kun substanssitiedon sijaan opetuksen painopiste siirtyy oppimaan oppimiseen tai erinäisiin metataitoihin?

Haluan ainakin itse uskoa itsesäätelyn tuovan mukanaan motivaatiota opiskella itselleen auktoriteetin sijaan. Perinteisessä peruskoulussa on mielestäni helppo unohtaa opiskelun fokus ja tarkoitus. Siis ollessaan oppilas. Henkilökohtainen oppimisympäristö voi tarjota suuremman tunteen itselleen työskentelystä.  Informaatioteknologia myös auttaa oppijaa syventämään tietojaan ja taitojaan itselleen mielenkiintoisista aiheista ilman esteeksi muodostuvaa vaivannäköä, joka on voinut muodostua jo kirjastoon kävelemisestä tai pelkästään tiedon vaikeasta löytämisestä.


Yksi asia, joka kiinnitti erityisesti huomioni, oli virtuaalitodellisuuden samaistaminen "oikean" todellisuuden kanssa. Second life -maailman yhteydessä voi ilmeisesti käydä niin, että alkuinnostuksen jälkeen käyttäjä palautuu sosiaalisten kontaktien luomisessa suunilleen samalle tasolle kuin oikeassakin maailmassa, jossa ei normaalisti jutustella jokaisen kaupungilla vastaan tulevan ihmisen kanssa. Nyt siis herääkin epäilys virtuaalisten oppimisympäristöjen yhdestä puolustellusta ominaisuudesta, johon olen itsekin uskonut. Nimittäin siitä, että niiden on ajateltu madaltavan kynnystä tehdä yhteistyötä muiden ihmisten kanssa. Jos todella on niin, että ajan myötä virtuaalitodellisuus tulee saumattomasti osaksi luonnollista ympäristöämme niin menetämmekö ajan myötä yhden teknologiauskoon ajaneen ominaisuuden virtuaalisissa oppimisympäristöissä?

Ainiin, se video johon viittasin:


tiistai 15. tammikuuta 2013

Oppimisympäristöjen kehittäminen kouluissa

Tiedetään, että opettajat tapaavat toistaa työssään omilta kouluajoilta oppimiaan opetuskäytäntöjä. Täten pieni opiskelijoiden provosointi totuttujen käytäntöjen kyseenalaistamiseen on tervetullutta opettajankoulutuksessa. Nähdäkseni tämän päivän luennon yksi ilmeinen tavoite olikin haastaa kasvatustieteen opiskelijoita, erityisesti tulevia opettajia ja rehtoreita, osallistumaan työssään avarakatseisesti oppimisympäristöjen kehittämiseen. 

Luennoitsija nosti oppimisympäristöajattelun keskiöön fyysisen näkökulman, mikä on viime aikoina jäänyt alan kirjallisuudessa usein didaktisen, sosiaalisen ja eritoten teknologisen näkökulman varjoon. Siten luennolla esitellyissä case-tapauksissa keskityttiin koulujen rakentamiseen, saneeraamiseen ja konkreettisiin käyttöönottoprosesseihin teknologia- ja oppimisteoriapuheen sijaan. Luennon alussa esitettyä markkinointivideota lukuun ottamatta luento oli myös asiantunteva ja kiinnostava tilannekatsaus paikallisiin koulujen kehityshankkeisiin.

Mitä oppimisympäristöjen kehitystyö tarkoittaa opettajan arjessa? Erityisesti se tarkoittaa totutun kyseenalaistamista ja annettujen resurssien uudelleenmiettimistä; miten koulun tiloja, opetusvälineitä, työvoimaa ja aikaa käytetään. Kouluyhteisö voi päättää melko vapaasti, miten koulun tiloja ja ympäristöä hyödynnetään – harvan tilan käyttö on sinetöity sen alkuperäiseen funktioon. Fyysisen oppimisympäristön ehostamiseen mikrotasolla ei siis välttämättä tarvita suuria rahasummia, massiivisia saneeraushankkeita tai kohtuutonta byrokratiaa.

Oppilaiden omien (viihteeseen, kommunikointiin ja informaaliin oppimiseen hankittujen) teknologisten välineiden hyödyntäminen opetuksessa on linjassa nykyisen oppilaskeskeisen oppimiskäsityksen kanssa. Miten tätä pedagogisesti ja taloudellisesti huikeaa resurssia voidaan hyödyntää kouluopetuksessa? Ainakin toistaiseksi kouluilla ja yksittäisillä opettajilla on tässäkin oppimisympäristökysymyksessä mahdollisuus valita omat käytäntönsä. Kysymys ei missään nimessä ole ongelmaton: minkälaisilla järjestelyillä opetus saadaan pidettyä niin oppilaiden kuin opettajien kannalta oikeudenmukaisena? Koska opettajalta ei voida odottaa hyvin kirjavan teknologiatarjonnan tuntemusta (saati kaikkien härveleiden käyttöön liittyvää opetusta) pitäisi laitteisto ajatella ennemmin kunkin oppilaan henkilökohtaisena apuvälineenä. Miten vastaavat mahdollisuudet (apuvälineet) saadaan kaikille oppilaille? Milloin apuväline tukee oppimista ja milloin sen avulla väistetään oppiminen?

Työvoiman ja ajan resursointiin liittyen luennoitsija kannusti opettajia joustavaan yhteistyöhön. Perinteisen rinnakkain järjestetyn opetuksen, jossa usea opettaja opettaa suunnilleen samaa sisältöä eri ryhmille, vahvuutena on opettajien välisen vertaistuen luonteva syntyminen. Kuitenkaan mikään ulkoinen taho ei pakota opetuksen järjestämistä koulussasi juuri tällä tavalla. Opetuksen ja opetusryhmien uudelleenajattelu voi tarjota aivan toisenlaisia yhteistyömahdollisuuksia – ja vaikka uusi järjestely ei toimisikaan, niin ainakin se ravistelee taannuttavia rutiineja.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Teknologian opetuskäytön kehittyminen ja pedagogiset periaatteet

Teknologia on mahdollistanut sen, että tieto kulkee nykyään nopeasti ja tietoa tulee niin paljon koko ajan, että ihmisen on mahdotonta sisäistää kaikkea tietoa. Ulkoa opettelu ei nykyään ole tarkoituksenmukaista oppimista vaan tulisi panostaa enemmän tiedonhakutaitoihin ja tiedon kriittisen tarkasteluun. Teknologia kuitenkin tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia näiden taitojen kehittämiseen.

Teknologiset oppimisympäristöt antavat oivan mahdollisuuden tehdä esimerkiksi erilaisia ryhmätöitä. Verkossa kirjoittamisen merkitys korostuu ja oppilas joutuu todella pohtimaan annettua tehtävää ja jäsentämään tiedon, jotta hän pystyy jakamaan sen toisille. Tällöin oppilas myös ymmärtää paremmin oppimaansa, eikä oppiminen jää vain pintapuoliseksi. 

Tietotekniikkaa on kaikkialla ja se on helppo kantaa mukana, joten myös teknologiset oppimisympäristöt kulkevat mukana. Laitteita ei kuitenkaan ole aivan jokaisella, joten on huomioitava, ettei oppilaat joudu eriarvoiseen asemaan esimerkiksi sen takia, ettei oppilaan perheellä ole varaa ostaa kalliita älypuhelimia tai tietokoneita. Perheillä on kuitenkin kovat paineet kilpavarustella lapsiaan, koska lapsi saattaa joutua jopa kiusaamisen kohteeksi, jos uusinta teknologiaa ei takataskusta löydy. Joissakin kouluissa oppilaiden käyttöön tarjotaan esimerkiksi tablet-tietokoneita oppimisen tueksi, mutta todellisuudessa niitä ei vielä pystytä täysin hyödyntämään puutteellisen perehdyttämisen takia.

Kun teknologia kehittyy olisi äärimmäisen tärkeää täydennyskouluttaa myös opettajia pysymään kiinni nykyhetkessä. Teknologia ei automaattisesti vain tuo helpotusta vaan myös haastetta oppituntien suunnitteluun. Teknologiaa ei voi käyttää vain teknologian takia vaan opettajan tulee pohtia, mikä on teknologian funktio opiskeltavassa asiassa tai sen ymmärtämisessä.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Informaatioajan yhteiskunta ja oppimisympäristöajattelu


Onkohan opettajankoulutuksessa ja kouluttautuvien opettajien keskuudessa koskaan koettu vastaavia haasteita kuin me koemme parhaillaan? Yhteiskunnan teknistymisen ja verkostoitumisen murros on tapahtunut niin yllättäen, että välillä tuntuu kuin olisin jo muutamassa vuodessa vieraantunut koulumaailmasta. Tämä vieraantuminen tarkoittaa sitä, että en ole enää varma millaisessa oppimisympäristössä tulen opettajana toimimaan. Varmaa on ainakin se, että omana kouluaikanani muodostunut kuva ideaalisesta opetuksen järjestämisestä ei enää ole samanlainen kun toimin itse opettajana.

Edelliset mietteeni liittyvät Brownin ja Duguidsin ajatuksiin sopeutumisesta teknologian vallankumoukseen ja mahdollisista sopeutumattomuuden uhkista. Samalla kun teknologistuminen voi näyttää suurelta möröltä, joka ainostaan vie opettajaa epämukavuusaluelleen ja näyttäytyy välttämättömänä pakkona, on informaatioajan yhteiskunnan tarjoamat vaihtoehdot opetuksessa myös mahdollista pitää uhkien sijaan mahdollisuuksina. Suurimpia etuja, joiden koen tulevan teknologistumisen mukana, ovat ehdottomasti oppilaiden oman tuotteliaisuuden, luovuuden, vaikuttamisen ja jakamisen mahdollisuudet.

Oppijan sisäsyntyinen vastuunkanto nousee kuin luonnostaan oppimisyhteisössä, jossa opiskellaan jonkin yhteisen tavoitteen eteen (esimerkiksi ymmärtämään jokin ilmiö). Kun oppilas kokee olevansa ”vastuussa” oppimisestaan erityisesti muille oppilaille ja itselleen, toiminta muuttuu mielekkäämmäksi kuin perinteisessä mallissa, jossa opiskelija vastaa opettajan asettamiin tavoitteisiin ja toimii opettajan antamien raamien sisällä. Kun oppiminen vapautetaan esimerkiksi tutkivan oppimisen -mallin mukaisesti informaatiolähteiden ja työmenetelmien suhteen on oppilaan automaattisesti myös harjoitettava oppimisen metataitoja, jotka pitävät sisällään muun muassa tiedon etsimisen, validoinnin ja käsittelyn taitoja. Perinteisessä kouluopetuksessa on yleensä korostunut kysymys-vastaus -malli, joka mahdollisesti hämärtää oppilaiden ongelmanratkaisuprosessin epäluonnolliseksi. Ongelmanratkaisu on myös vallitsevien tosiasioiden havainnointia, ongelman muotoilemista ja vaihtoehtoisten lähetymistapojen miettimistä – siis jotain muuta kuin koulussa on aikoinaan saatettu opettaa.

Tähän loppuun lainaan vielä erästä sananlaskua. Muistan törmänneeni tutkivan oppimisen yhteydessä tähän kiinalaiseen sananlaskuun. Se kertoo nykymaailmassa niistä mahdollisuuksista, joita teknologia luo opetuksen kehittämiselle.

Tell me, I’ll forget
Show me, I’ll remember
Involve me, I’ll understand

Ryhmän 4 blogi - neljän matematiikan opettajan mietteitä muuttuvista oppimisympäristöistä

Olemme siis neljä kasvatustieteilijää, joista kasvaa kovaa vauhtia matematiikan aineenopettajia (ja vähän muitakin opettajia). Täällä blogissa jatkamme keskustelua, johon meitä on johdateltu Muuttuvat oppimisympäristöt -kurssin luennoilla sekä niihin liittyvissä artikkeleissa. Kurssin painopisteita ovat oppimisympäristöajatteluun tutustuminen, digitaalisen median mahdollisuudet opetuksessa ja oppimisympäristöjen ja yhteiskunnan muutosten vaikutukset organisaatio- ja toimintakultturitasolla. Tutustumme myös verkkoyhteisöihin (mm. Second Life, Twitter, Facebook...) ja ohjaukseen verkossa sekä informaalin ja formaalin oppimisen välisiin jännitteisiin.